Lepiköstä löysätään, kympistä kiristetään

Minun täytyisi selvittää, onko kasarmilla havaitsemaniani tietokoneita mahdollista käyttää. Iltavapaiden aikaan ehtisi nimittäin hyvin päivittää blogia, mutta kännykkäni nettiyhteys ei riitä siihen. Ja kännykkä on muutoinkin epäkätevä väline tuhansien tarinoiden kirjoittamiseen. Minun tämän viikonlopun missio onkin vaihtaa puhelinliittymä sellaiseen, jonka kantavuus riittää alueeseen, jossa nykyisin enimmäkseen asun.

Kulunut viikko on tuonut jälleen mukanaan uusia oppeja. Olen huomannut, että aivoni muisti alkaa tilttailla. Huomaan sen niillä hetkillä, kun oppitunnin jälkeen kysytään tarkentavia kysymyksiä juuri läpikäydystä aiheesta, enkä muista niihin vastauksia. Näin käy kohdallani aivan liian usein. Tulin inttiin sellaisin ennakko-odotuksin, että johtuen iästäni, osaisin toimia jotenkin nohevammin kuin minua 9 vuotta nuoremmat joukkuetoverini. Karrikoidusti niin, että kaikki muut käyttäytyisivät kuin apinat ja minä en. No, kävikin sitten niin, että minut on sijoitettu melkoisen särmään porukkaan, jossa koen vaikeaksi erottua joukosta positiivisesti. Jos joku on kuitenkin jollain heikolla hetkellä lähtenyt apinoimaan, minunkin itsekuri on saattanut rakoillut ja olen kanssa-apinoinut. Soo soo, minä. Nämä nuoret miehet todella ovat skarppeja, älykkäitä ja fyysisesti hyvässä kunnossa. Näin kolmen viikon kohdalla minulla on rehellisesti sellainen tunne, että minun on ryhdistäydyttävä ja petrattava, jotta pärjään P-kauden vaaditulla menestyksellä. 

Yksi asia, jossa olen kuitenkin onnistunut, on hyvän mielen säilyttäminen kaiken tämän epävarmuuden, käskyvallan alaisuuden ja oman rauhan puutteen keskellä. Sen suhteen monilla on ollut vaikeaa. En ole kertaakaan harkinnut keskeyttämistä tai katunut tänne lähtöäni. Toki sitä välillä miettii, miten olen hakeutunut tällaiseen tilanteeseen, mutta tunne on aina ohikiitävä. Jollain kummallisella tavalla uuden oppiminen ja omien rajojen ylittäminen vain ruokkii intoani ja onnellisuuttani. Samalla kuitenkin lista niistä asioista, joissa minun tulisi petrata pitenee. Päälimmäisimpänä mielessä tämän viikon jäljiltä ovat omien käsi- ja hartialihasten voima. Voiman puutteesta johtuen en saanut mm. kevyt kertasinkoa ladattua.

Kevyt kertasingosta päästäänkin soljuvasti uuteen aiheeseen. Toissapäiväinen ampumaleiri kiiluu yhä kirkkaana mielessä. Toteutimme siirtymisen leirialueelle polkupyörillä ja matkaan kului vain puolisen tuntia. Kilometrejä ei siis ollut montaa, mutta päällä oli niin painava lasti varusteita ja asetta, että siirtyminen tuntui urheilusuoritukselta. Ensimmäisenä päivänä opimme paljon sodan ajan viestintä- ja taisteluvälineistöstä, toisena päivänä pääsimme ampumaan ensimmäisen kerran kovilla panoksilla maalitauluun. Napakymppejä ei tullut, mutta ysejä muutamia. Olen niistä näin ensikertalaisena aika ylpeä, vaikka tulevissa ampumataitotesteissä pitää iskemien hajonta olla nykyistä pienempää.

Ensi viikon alussa koittaa jälleen uusi leiri uusine aihealueineen. Taidamme päästä vihdoin tetsaamaan! Toisin sanoin pääsemme syöksymään maahan taisteluliivi yllä ja ase kourassa. Ihan kuin mustelmia ei jo olisi riittävästi.. :D Mutta innolla odotan uusia fyysisiä haasteita ja pelkään hetkeä, jolloin oma kroppa sanoo riks, raks ja poks. Juuri tällä hetkellä olo on hieman flunssainen, joten pitää nyt ottaa varovaisesti. Movettajaa minusta ei saa tekemälläkään, mutta kyllä sinne veksiin minäkin raahaudun, jos kipeä olen. Huomatkaa, kuinka inttislangi on jo syöpynyt minuunkin. 

Eilen menin suoraan lomille päästyäni hierojalle ja kotona pitkään lämpimään suihkuun. Ilman henkilökohtaista huoltoa kehoni ei varmaan selviytyisi puolustusvoimien tarjoamasta arjesta. Nyt lähden puolestaan lauantaibrunssista nautiskelemaan ja toivottavasti puhumaan siellä paljon muitakin kuin inttijuttuja. Luonani saa muuten sitten vierailla siellä sotilaskodissa - lupaan, että munkki ja seura on hyvää. Jutut eivät välttämättä. Yksi ihana ystävä kävikin jo minua sotkussa moikkaamassa. Otti doggybagissä sieltä munkkeja matkaan. 

2 viikkoa varusmiehenä OSA 2

Tässähän tulee hoppu päivittäessä, kun loma on loppumaisillaan ja yksikön ovista tulisi astua sisään iltakymppiin mennessä. Tästä tuloo nyt turbonopea postaus eli kertaan tähän nopeasti juttuja, mitä olen viimeisen 2 viikon aikana päässyt kokemaan ja näkemään.

Huikein hetki tähän mennessä..
..on ollut tutustua palvelustovereihini. Monia loistavia tyyppejä, vaikka vasta kouralliseen olen tutustunut. Onneksi aamuja on, että varmasti ehtii. Huikeita hetkiä on ollut monia. Mm. se, kun Cooperia juostessa kuulin kentän reunalta, kuinka toisen joukkueen pojat tsemppasivat minua kovaan ääneen. En edes tiennyt, että he tiesivät nimeni. Toinen huikea hetki liittyy myös juoksemiseen, kun päästiin ekan kerran ulos kasarmilta 7.5km juoksulenkille. Eikä pahoja kipuja jalassa.

Kuvassa: normi-iltaan naisten tuvassa sisältyy painonnostoa.

Karmein hetki tähän mennessä..
..oli terveystarkastus, jossa jouduin yksin odottelemaan aulassa kuumeisesti varuskuntalääkärin viimeisintä "tuomiota" palveluskelpoisuusluokkaani liittyen. Tirautuin siinä odotellessani ahdistusitkutkin. Oppikirjamaisen kauniin EKG-käyrän jälkeen sain kuitenkin varmistettua A-palveluskelpoisuuden ja mahdollisuuden päästä aliupseerikurssille.



Olen oppinut..
..käsittelemään rynnäkkökivääriä! Tutuksi ovat tulleet ampuma-asennot, erilaiset komennot sekä paukkupatruunat. Tähtäimen kohdistaminen jää vielä tulevaan. Suunnistamisen perusteita olen myös hieman päässyt opettelemaan.

Kuvissa: Iskä piti lomilla suunnistusoppitunnin ja -kokeen. Oli hauskaa, vaikka ukosti ja satoi rakeita.

Tiedän olevani..
..komppanian vanhin ja lyhin. Ja kypsin.

Kuvassa: Oma baretti sekä avomiehen sotilaskuvalla varustettu upea taskupenaalini.

Odotan jännityksellä..
..tämän viikon ampumaleiriä.

Paljon jäi vielä kerrottavaa, mutta aika on rahaa. Lomareppu vielä kuosiin ja menoksi! :)

2 viikkoa varusmiehenä OSA 1

"Komppaniassa herätyyyys!" 

Juurikin nuihin kuuluisiin sanoihin olen nyt herännyt viimeiset 2 viikkoa. Elämä Luonetjärven varuskunnassa alkaa pyöriä omalla ihmeellisellä painollaan ja minä olen yllättävän sopeutunut siihen. En ole päässyt päivittämään blogia aikaisemmin, koska kännykkäni nettiyhteys ei pelitä kasarmialueella. Muutoinkin kännyköiden käyttöä rajoitetaan vahvasti ja silloin harvoin kun se sallitaan, tekee lähinnä mieli soittaa pikapuhelu jollekin rakkaalle ihmiselle. Tilanne on kuitenkin ihan siedettävä ja elämä kaikin puolin ok. Seuraavilla lomilla vaihdan liittymän ja eiköhän niitä bloginkirjoitusmahdollisuuksiakin ala aueta pikkuhiljaa. Nyt olen ensimmäisellä viikonloppulomallani.

Mennäänpäs tässä välissä kuitenkin ajassa taaksepäin...

5.7. - Viimeinen päivä siviilissä: 

Olin puolisoni yllätykseksi suunnitellut huikean treffipäivän lähtöäni edeltävälle sunnuntaille. Ajoimme auton lounasajan tienoilla Lutakon satamaan ja treffit alkoivat kuntolenkillä. Kiersimme Jyväsjärveä reippaasti kävellen ja pysähdyimme Alban nurmikolle inttityylistä kuntopiiriä tekemään. Kuntopiiri sisälsi vatsat, punnerrukset, selkälihakset ja kyykyt. Olo oli voimakas - sellainen, että kyllä mä varmaan sittenkin tulen pärjäämään siellä niitten nuorten poikain perässä. Aurinko paistoi, hiki virtasi ja nälkä alkoi yltyä. Nappasimme Lutakon sillan kupeessa olevasta thaimaalaisesta kojusta kevätkääryleitä ja suuntasimme kohti seuraavaa mysteerikohdetta.

Kirjauduimme Sokos Hotel Paviljonkiin, jonne ystäväni Riikka oli varannut meille maisemanäköalalla varustetun sviitin. Kuulostaa nyt varmasti todella romanttiselta, mutta meillä oli sen verran tiukka aikataulu, että huoneeseen päästyämme suoraan sanottuna huuhdoimme kevätkääryleet alas kuohuviinillä, pesimme järvilenkin tuottamat hikipisarat otsilta pois ja valmistauduimme seuraavaan ohjelmanumeroon. Kauaa emme siis ehtineet sviittiä tai sen tarjoamia maisemia ihastelemaan. Olin varannut meille ajan Way Out-nimiseen room escape-peliin. Huh, mikä lainasanalitania, mutta ideana on sulkeutua huoneeseen, josta tehtäviä ratkomalla tulisi sitten päästä ulos 60min aikana. No, me emme siinä täysin onnistuneet, mutta huone tarjosi arjesta poikkeavaa jännitystä ja oli kyllä viihdyttävä kokemus. Nyt kun pelin ideasta on päässyt hienoisesti jyvälle, on itseluottavaisempi olo seuraavaa kertaa ajatellen. Suosittelen!

Treffit päättyivät onnistuneesti herkulliseen illalliseen, mutta ennen kaikkea makoisiin yöuniin untuvapeiton alle. Molemmilla oli alkamassa rankka ja jännittävä viikko - toisella alokkaana, toisella festivaalituottajana.

6.7. - Palvelukseenastumispäivä: 

Heräsimme kukonlaulun aikaan hotelliaamiaiselle, jolta miekkonen kiiruhti töihin ja minä kotiin viimeistelemään pakkailuja. Katsoin sohvalle levittämiä tavaroitani kauhulla ja pohdin, olinko ylittänyt tupakaapin rajat. Laitoin paineissani viestiä kersantti Sannalle, joka antoi hyviä viime hetken pakkailuvinkkejä.

Mukaani inttiin lähtivät:
- palvelukseenastumismääräys
- henkilöllisyystodistus, luottokortti ja pari kymppiä käteisenä
- lääkereseptit ja reseptilääkkeet
- lääkearsenaali kaikkiin mahdollisiin vaivoihin sisältäen särky- ja tulehduskipulääkkeet, voltarenit, vitamiinit, laksatiivit, allergialääkkeet, tukiteipit, rakkolaastarit, nenäsumutteet, hyttysmyrkyt, aurinkovoiteet sekä kuumemittarin ja nenäliinoja
- hygieniatarvikkeet sisältäen hampaanpesuvälineet, puhdistusnesteet, piilolinssit, terveyssiteet, topsipuikot, kynsisakset, höylän, kasvorasvan ja deodorantin
- harja, nutturadonitseja, pompuloita, pinnejä ja hiuslakkaa
- 7 alushousut
- 3 merinovilla- sekä 2 nylonsukat
- 5 urheilurintsikat
- lenkkarit
- uimapuku
- rannekello (selättänyt jo yhden intin pikkuveljeni matkassa)
- otsalamppu
- hierontapallo
- koodilukko (mahdollista jaettua lisäkaappia varten)
- GoGirl-apuväline
- turkinpippureita ja ateriankorvikepatukoita
- korvatulpat ja -napit

Näin 2 viikon jälkeen voin sanoa, että olin onnistunut pakkailuissani. Uimataitotestit ja ampumaleirit ovat vasta edessä, joten ihan kaikkia pakkaamiani varusteita en ole vielä päässyt käyttämään. Suurin osa pakatuista tavaroista on kuitenkin ollut aktiivikäytössä. Tämän ensimmäisen loman aikana täydennän arsenaalia vielä putkirullalla, geelipohjallisilla, kylmäpusseilla, hiusverkoilla ja -geelillä sekä täydennän rakkolaastari- ja sukkavarastot.

On todella vaikea muistaa mitä ensimmäisen palvelusviikon kunakin päivänä tapahtui. Kaikki alkoi kuitenkin siitä, että n. 350 varusmiestä jaettiin kolmeen yksikköön ja niiden kolmeen joukkueeseen. Onnetar osoitti minut lentotekniikkakomppaniaan ja siellä joukkueeseen, joka koostuu lähinnä aliupseerikurssille esivalituista lentokoneen apumekaanikoista. Näiden amekkien joukossa tulen viettämään peruskoulutuskauteni, vaikka omat intressini ovatkin konehuollon sijaan ilmavalvonnan parissa. Kaikki inttiblogit varoittelivat epäergonomisesta ja järisyttävän painavasta mosasäkistä, joka suuren ja täyteenahdetun repun kanssa tuli kuljettaa heti palveluksen alussa varustevarastolta omaan yksikköön. Minä katsoin useita kymmeniä kiloja painavaa käsinkannettavaa säkkiä epäuskoisena ja tein välittömästi johtopäätöksen siitä, etteivät käsilihakseni tulisi selviytymään edessä olevasta haasteesta. Niinpä toimin ripeästi ja siirsin kaikki painavimmat tavarat (mm. kumisaappaat, nahkavarsikengät ja petivaatteet) mosasäkistä selkäreppuuni eli ts. niiden lihasryhmieni varaan, joihin puolestaan luotin 100%. Jos joku minussa on vahvaa niin selkä ja reidet. Näillä eväillä selvisin kantaumuksineni yksikköön tasan samassa vauhdissa kuin miehetkin. Myöhemmin selvisi, että monet varusmiehet olivat saaneet mosasäkin kannosta haavaumia ja mustelmia käsivarsiinsa. Minulla oli lähinnä pientä lihaskipua haukkarissa.

Hyvin pian minulle myös valkeni, että tuvassani majoittuu yhteensä vain kolme naista. Minulle sattui todella mukavat tupakaverit, enkä voisi olla sen suhteen tyytyväisempi. Kuvassa oleva punkka on omani ja ensimmäinen yritykseni sen särmästä petauksesta. Epäonnistuin tuolloin aika rankasti, mutta nyt yli kymmenen petausta myöhemmin tiedän, että olen petrannut. Muumit eivät ole enää laaksossa ja ruuturivistöt ovat suorat.

Heipattelureissulla

Lähtöä edeltävä viikko on pian muuttumassa lähtöä edeltäviksi kahdeksi päiväksi. Tämän viimeisen viikon olen viettänyt pitkälti perheen kanssa Oulussa. Olisin toivonut olevani enemmänkin läsnä henkisesti, mutta ajatukset ovat poukkoilleet milloin puoliksi tarpeettomissa varustehankinnoissa, milloin pian alkavassa etäsuhteessa. Vietämme avopuolisoni kanssa syyskuussa seitsemättä vuosipäiväämme - ehkä yhdessä, ehkä erillään. Kun lokakuussa 2008 olimme seurustelleet kuukauden, lähdin kahden ystäväni kanssa kahdeksi kuukaudeksi reppureissaamaan Intiaan (ko. matkasta voit lukea lisää täältä). Tuore suhteemme kesti tuolloin etäisyyden taakan. Vuosien saatossa yhteisiäkin matkoja ja elämänvaiheita nähnyt liittomme pääsee pian todistamaan paksunahkaisuutensa. Etäsuhde ei ole helppo nakki, mutta tahdonvoimalla ja kaikessa tilapäisyydessään siitäkin varmasti selviämme voittajina.

Kuluvan viikon ajan tuottajapuolisoni on järjestellyt ensi viikolla starttaavaan kulttuuritapahtumaan liittyviä käytännön asioita, eikä sen vuoksi ehtinyt kanssani Ouluun. Omien "projektiemme" päällekäisyys on yhdessä vietetyn ajan kannalta kurja juttu, mutta toisaalta olen nyt ainakin saanut viettää laatuaikaa perheen ja ystävien kanssa. Keskiviikkona oli sen verran kesäinen päivä että läksimme koko perheen voimin veneilemään Oulun saaristoon. Pysähdyimme Kropsun saareen piknikille ja nautimme auringonsäteistä täysin siemauksin - turhankin ahnein hörppäyksin omalta osaltani. Torstaina tämä punaniska (sanan kirjaimellisessa merkityksessä) suuntasi veljensä kanssa mummilaan yökylään. 30-luvulla syntynyt mummini on suhtautunut armeijaanlähtööni yllättävän positiivisesti, jopa vähemmällä kritiikillä kuin yliluutnantti-isäni. On toki huomionarvoista, että toinen em. perheenjäsenistäni on käynyt armeijan ja toinen ei.. Mummilassa ollessani juoksin 8km maalaismaisemalenkin, ikään kuin viimeisenä pidempänä juoksulenkkinä ennen inttiin lähtöä. Ilma oli painostava, mutta askel rullasi. Tosin, tunsin jalkapöydän kipua jo muutaman kilometrin kohdalla. Eräänlainen ennätys, valitettavasti.

Perjantaina kävin parissa lääkärintarkastuksessa, täydensin jo ylenpalttista varuste- js lääkearsenaaliani ja kävin tutustumassa ystäväni Minnan uuteen koiranpentuun. Loppuiltakin oli pyhitetty ystäville. Yksi heistä tarjosi minulle kaksi vaihtoehtoa inttiajan ulkoiselle olemukselle: joko ajaisin pään kaljuksi tai kasvattaisin kainaloihin "antikaljut". Jään pohtimaan näitä minulle tarjottuja loistavia vaihtoehtoja. Pidimme tukanleikkuubileet toistaiseksi ilman tukanleikkuuta ja kotimatka taitettiin sadeviitat päällä ilman sadetta. Oulussa oli kyllä muutoin satanut kaatamalla koko yön. 

Kyllä mieli sai taas levätä rakkaiden seurassa. Kehosta en valitettavasti voi sanoa samaa, koska olen pesunkestävä iltavirkku ja erehdyn herkästi valvomaan pikkutunneille saakka. Näin aamun valjetessa suuntaan katseeni kohti pikku päikkäreitä, kotiinpaluuta, pyykkäilyä, pakkailua ja viimeistä siviilipäivää avopuolison kanssa. Tällaisia kiireettömiä aamuja ei ole enää montaa jäljellä. 

Helmikuusta heinäkuuhun 3:ssa minuutissa

Asepalveluksen vaarallisesti lähestyessä huomaan kysyväni yhä useammin itseltäni miten päädyin tähän tilanteeseen. Äkkiä ovat hurahtaneet vuodet siitä, kun ensimmäisen kerran tuore ylioppilaslakki päässäni ryhdyin ajattelemaan naisten vapaaehtoisen asepalveluksen suorittamista. Sain kuitenkin töitä, opiskelupaikan, poikaystävän sekä liudan uusia mielenkiintoisia haasteita ja projekteja. Elämä vei nuorta mennessään. Viime vuoden joulukuussa koitti päivä, jonka en ehkä koskaan uskonut tapahtuvan: sain korkeakoulututkintoni päätökseen. Valmistumisen jälkeen elämä oli onnellisesti levällään. Ensimmäistä kertaa liki vuosikymmeneen minulla oli aikaa miettiä, minkä oikeasti haluan olevan elämäni seuraava suuri peliliike. Kuinka ollakaan, helmikuun lopulla tämä 27 vuotias nainen laittoi hakupaperit Suomen Puolustusvoimille. Palvelukseenastumismääräyksen hän sai toukokuussa. Tervemenoa Tikkakosken Ilmasotakouluun saapumiserässä II/15!

Miksi sitten haluan sinne inttiin, ja etenkin vielä tällaisena fossiilina? Okei, ei tehdä siitä iästä niin suurta numeroa, mutta jos nyt kuitenkin hieman tehdään niin militaristinen kelloni tikittää ja lujaa. Jo kahden vuoden päästä minut määriteltäisiin liian vanhaksi asepalveluksen aloittamiseen. Toki siellä reservissä saavat terveenä pysyneet sotilaat viihtyä sotilastehtävästään riippuen ihan sinne 50-60 ikävuoteen saakka. Tunnen maanpuolustusvelvollisuuden koskevan myös minua, vaikkei se lain mukaan näin olekaan. En koe, että maanpuolustuksen tulisi olla synonyymi aseen käytölle ja on selvää, ettei kaikki sovi kaikille. Minusta on kuitenkin kauhean epätasa-arvoista, että asepalvelukseen haluamattomat miehet joutuvat palkattomaan työhön vuodeksi. Ne, jotka vastustavat sitäkin, elävät puoli vuotta viranomaisten määrittelemien aikataulujen ja rajojen mukaan valvontapanta nilkassaan. Vaikka naiset nauttivat valinnanvapaudesta, moni heistä ei edes tiedosta sitä. Vaikka naisilla on jo 20 vuoden ajan ollut asepalvelumahdollisuus, on heitä kuitenkin vasta aivan viime vuosina ryhdytty varsinaisesti rekrytoimaan ja informoimaan asiaan liittyen.

Itseni kehittäminen ja karaistaminen ovat myös keskeisiä motivaattoreita inttiin lähtiessä. Minulla on tutkinto, jolla voin hakea johtotehtäviin, mutta jokainen tietää, ettei pelkällä tutkinnolla tulla hyväksi johtajaksi. Olen saanut opiskeluaikanani loistavaa johtajakoulutusta ja minua ovat johtaneet niin hyvät kuin huonotkin johtajat. Omakohtaiset kokemukseni esimiestehtävässä toimimisesta ovat kuitenkin yhä hyvin nimellisiä. Suomen Puolustusvoimissa pyritään noudattamaan erään suomalaisen everstiluutnantin 90-luvulla kehittämää syväjohtajuuden mallia. Se korostaa ihmisten, ei asioiden, johtamista sekä johtajan elinikäistä kehittymistä. Vaikka en voi ennalta tietää, kuinka hyvin tai huonosti minä ja intti tulemme sulautumaan yhteen, olen lähtökohtaisesti kiinnostunut armeijan johtajakoulutuksesta. Olen kuitenkin varma, että myös lyhyempi palvelusaika rikastuttaisi henkistä pääomaani ja antaisi minulle uusia näkökulmia ja eväitä elämään.  

Olen saanut rohkeutta muilta asepalvelusta harkitsevilta ja sen suorittaneilta naisilta, jotka ovat kirjoitelleet ajatuksiaan blogeihin. Keskeisimpänä mainittakoot entisen koulukaverini Sannan, joka myös aloitti palveluksensa ääri-ikäisenä ja vieläpä samassa joukko-osastossa kuin minä - tosin puolitoista vuotta aikaisemmin. Sain hänen blogistaan paljon tietoa ja varmuutta päätöksentekoon ja epäilemättä tulen lukemaan hänen blogiaan uudestaan vielä intissä ollessanikin. Sanna palveli Suomen Puolustusvoimissa 347 päivää ja siirtyi reserviin kersanttina. Kerrassaan inspiroiva ja sisukas nainen on hän!    

Vaikka koko haku- ja valintaprosessi on käynyt ajallisesti nopeasti, matka sieltä helmikuusta tähän pisteeseen ei ole ollut helppo ja yksiselitteinen. Minulla on liuta yksittäisiä terveydellisiä seikkoja, joilla moni asepalvelukseen velvoitettu varusmies anoisi itselleen välittömästi C:n paperit ja pelastaisi siten itsensä armeijan kurjuudelta rauhan aikana. Lääkärintarkastukset eivät todellakaan olleet minulle mikään läpihuutojuttu. Ennen kutsuntoja työterveyslääkäri arvioi palveluskelpoisuusluokakseni A:n (kelpaa asevelvollisen tehtäviin), mutta varuskuntalääkäri oli toista mieltä ja lätkäisi minulle E:n (ei toistaiseksi kelpaa asevelvollisen tehtäviin) ehtonaan, että minulle tehtäisiin invasiviinen sydäntutkimus ennen inttiin lähtöä. Olen kärsinyt lievistä sydämen rytmihäiriöistä vuodesta 2012 lähtien. Niinpä huhtikuun lopussa KYSsissä sydämeni sisälle vietiin katetrit, joilla sydäntäni tahdistettiin puolentoista tunnin ajan. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Minulla todettiin hyvälaatuinen takykardia eli sydämen tiheälyöntisyys, joka ei niin ikään ollut este armeijaan menolle.

Minulla on myös pieni oikean jalkaterän rasitusvamma. Ja krooninen nuha. Ja pelkään pimeää.. Mutta hei, kukapa ei pelkäisi! Ja sitä paitsi, on minulla myös ominaisuuksia, joista Puolustusvoimat tulee hyötymään. Olen tiimipelaaja henkeen ja vereen! Enkä luovuta helpolla. Terveydelliset seikat huomioiden, suhtaudun tällä hetkellä realistisesti tulevaan. Olen asennoitunut niin, että aion olla ylpeä jokaisesta päivästä, jonka saan palvella. Epäilemättä kuitenkin petyn suuresti, mikäli joudun sillä surullisen kuuluisalla maitojunalla kotiin. Asepalvelus on minulle mahdollisuus, jota en kuitenkaan halunnut jättää käyttämättä. Kaikesta edellä mainitusta huolimatta ovi minulle avattiin ja jäisin kyllä katumaan, jos en astuisi siitä sisään.