Helmikuusta heinäkuuhun 3:ssa minuutissa

Asepalveluksen vaarallisesti lähestyessä huomaan kysyväni yhä useammin itseltäni miten päädyin tähän tilanteeseen. Äkkiä ovat hurahtaneet vuodet siitä, kun ensimmäisen kerran tuore ylioppilaslakki päässäni ryhdyin ajattelemaan naisten vapaaehtoisen asepalveluksen suorittamista. Sain kuitenkin töitä, opiskelupaikan, poikaystävän sekä liudan uusia mielenkiintoisia haasteita ja projekteja. Elämä vei nuorta mennessään. Viime vuoden joulukuussa koitti päivä, jonka en ehkä koskaan uskonut tapahtuvan: sain korkeakoulututkintoni päätökseen. Valmistumisen jälkeen elämä oli onnellisesti levällään. Ensimmäistä kertaa liki vuosikymmeneen minulla oli aikaa miettiä, minkä oikeasti haluan olevan elämäni seuraava suuri peliliike. Kuinka ollakaan, helmikuun lopulla tämä 27 vuotias nainen laittoi hakupaperit Suomen Puolustusvoimille. Palvelukseenastumismääräyksen hän sai toukokuussa. Tervemenoa Tikkakosken Ilmasotakouluun saapumiserässä II/15!

Miksi sitten haluan sinne inttiin, ja etenkin vielä tällaisena fossiilina? Okei, ei tehdä siitä iästä niin suurta numeroa, mutta jos nyt kuitenkin hieman tehdään niin militaristinen kelloni tikittää ja lujaa. Jo kahden vuoden päästä minut määriteltäisiin liian vanhaksi asepalveluksen aloittamiseen. Toki siellä reservissä saavat terveenä pysyneet sotilaat viihtyä sotilastehtävästään riippuen ihan sinne 50-60 ikävuoteen saakka. Tunnen maanpuolustusvelvollisuuden koskevan myös minua, vaikkei se lain mukaan näin olekaan. En koe, että maanpuolustuksen tulisi olla synonyymi aseen käytölle ja on selvää, ettei kaikki sovi kaikille. Minusta on kuitenkin kauhean epätasa-arvoista, että asepalvelukseen haluamattomat miehet joutuvat palkattomaan työhön vuodeksi. Ne, jotka vastustavat sitäkin, elävät puoli vuotta viranomaisten määrittelemien aikataulujen ja rajojen mukaan valvontapanta nilkassaan. Vaikka naiset nauttivat valinnanvapaudesta, moni heistä ei edes tiedosta sitä. Vaikka naisilla on jo 20 vuoden ajan ollut asepalvelumahdollisuus, on heitä kuitenkin vasta aivan viime vuosina ryhdytty varsinaisesti rekrytoimaan ja informoimaan asiaan liittyen.

Itseni kehittäminen ja karaistaminen ovat myös keskeisiä motivaattoreita inttiin lähtiessä. Minulla on tutkinto, jolla voin hakea johtotehtäviin, mutta jokainen tietää, ettei pelkällä tutkinnolla tulla hyväksi johtajaksi. Olen saanut opiskeluaikanani loistavaa johtajakoulutusta ja minua ovat johtaneet niin hyvät kuin huonotkin johtajat. Omakohtaiset kokemukseni esimiestehtävässä toimimisesta ovat kuitenkin yhä hyvin nimellisiä. Suomen Puolustusvoimissa pyritään noudattamaan erään suomalaisen everstiluutnantin 90-luvulla kehittämää syväjohtajuuden mallia. Se korostaa ihmisten, ei asioiden, johtamista sekä johtajan elinikäistä kehittymistä. Vaikka en voi ennalta tietää, kuinka hyvin tai huonosti minä ja intti tulemme sulautumaan yhteen, olen lähtökohtaisesti kiinnostunut armeijan johtajakoulutuksesta. Olen kuitenkin varma, että myös lyhyempi palvelusaika rikastuttaisi henkistä pääomaani ja antaisi minulle uusia näkökulmia ja eväitä elämään.  

Olen saanut rohkeutta muilta asepalvelusta harkitsevilta ja sen suorittaneilta naisilta, jotka ovat kirjoitelleet ajatuksiaan blogeihin. Keskeisimpänä mainittakoot entisen koulukaverini Sannan, joka myös aloitti palveluksensa ääri-ikäisenä ja vieläpä samassa joukko-osastossa kuin minä - tosin puolitoista vuotta aikaisemmin. Sain hänen blogistaan paljon tietoa ja varmuutta päätöksentekoon ja epäilemättä tulen lukemaan hänen blogiaan uudestaan vielä intissä ollessanikin. Sanna palveli Suomen Puolustusvoimissa 347 päivää ja siirtyi reserviin kersanttina. Kerrassaan inspiroiva ja sisukas nainen on hän!    

Vaikka koko haku- ja valintaprosessi on käynyt ajallisesti nopeasti, matka sieltä helmikuusta tähän pisteeseen ei ole ollut helppo ja yksiselitteinen. Minulla on liuta yksittäisiä terveydellisiä seikkoja, joilla moni asepalvelukseen velvoitettu varusmies anoisi itselleen välittömästi C:n paperit ja pelastaisi siten itsensä armeijan kurjuudelta rauhan aikana. Lääkärintarkastukset eivät todellakaan olleet minulle mikään läpihuutojuttu. Ennen kutsuntoja työterveyslääkäri arvioi palveluskelpoisuusluokakseni A:n (kelpaa asevelvollisen tehtäviin), mutta varuskuntalääkäri oli toista mieltä ja lätkäisi minulle E:n (ei toistaiseksi kelpaa asevelvollisen tehtäviin) ehtonaan, että minulle tehtäisiin invasiviinen sydäntutkimus ennen inttiin lähtöä. Olen kärsinyt lievistä sydämen rytmihäiriöistä vuodesta 2012 lähtien. Niinpä huhtikuun lopussa KYSsissä sydämeni sisälle vietiin katetrit, joilla sydäntäni tahdistettiin puolentoista tunnin ajan. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Minulla todettiin hyvälaatuinen takykardia eli sydämen tiheälyöntisyys, joka ei niin ikään ollut este armeijaan menolle.

Minulla on myös pieni oikean jalkaterän rasitusvamma. Ja krooninen nuha. Ja pelkään pimeää.. Mutta hei, kukapa ei pelkäisi! Ja sitä paitsi, on minulla myös ominaisuuksia, joista Puolustusvoimat tulee hyötymään. Olen tiimipelaaja henkeen ja vereen! Enkä luovuta helpolla. Terveydelliset seikat huomioiden, suhtaudun tällä hetkellä realistisesti tulevaan. Olen asennoitunut niin, että aion olla ylpeä jokaisesta päivästä, jonka saan palvella. Epäilemättä kuitenkin petyn suuresti, mikäli joudun sillä surullisen kuuluisalla maitojunalla kotiin. Asepalvelus on minulle mahdollisuus, jota en kuitenkaan halunnut jättää käyttämättä. Kaikesta edellä mainitusta huolimatta ovi minulle avattiin ja jäisin kyllä katumaan, jos en astuisi siitä sisään.