Lepiköstä löysätään, kympistä kiristetään

Minun täytyisi selvittää, onko kasarmilla havaitsemaniani tietokoneita mahdollista käyttää. Iltavapaiden aikaan ehtisi nimittäin hyvin päivittää blogia, mutta kännykkäni nettiyhteys ei riitä siihen. Ja kännykkä on muutoinkin epäkätevä väline tuhansien tarinoiden kirjoittamiseen. Minun tämän viikonlopun missio onkin vaihtaa puhelinliittymä sellaiseen, jonka kantavuus riittää alueeseen, jossa nykyisin enimmäkseen asun.

Kulunut viikko on tuonut jälleen mukanaan uusia oppeja. Olen huomannut, että aivoni muisti alkaa tilttailla. Huomaan sen niillä hetkillä, kun oppitunnin jälkeen kysytään tarkentavia kysymyksiä juuri läpikäydystä aiheesta, enkä muista niihin vastauksia. Näin käy kohdallani aivan liian usein. Tulin inttiin sellaisin ennakko-odotuksin, että johtuen iästäni, osaisin toimia jotenkin nohevammin kuin minua 9 vuotta nuoremmat joukkuetoverini. Karrikoidusti niin, että kaikki muut käyttäytyisivät kuin apinat ja minä en. No, kävikin sitten niin, että minut on sijoitettu melkoisen särmään porukkaan, jossa koen vaikeaksi erottua joukosta positiivisesti. Jos joku on kuitenkin jollain heikolla hetkellä lähtenyt apinoimaan, minunkin itsekuri on saattanut rakoillut ja olen kanssa-apinoinut. Soo soo, minä. Nämä nuoret miehet todella ovat skarppeja, älykkäitä ja fyysisesti hyvässä kunnossa. Näin kolmen viikon kohdalla minulla on rehellisesti sellainen tunne, että minun on ryhdistäydyttävä ja petrattava, jotta pärjään P-kauden vaaditulla menestyksellä. 

Yksi asia, jossa olen kuitenkin onnistunut, on hyvän mielen säilyttäminen kaiken tämän epävarmuuden, käskyvallan alaisuuden ja oman rauhan puutteen keskellä. Sen suhteen monilla on ollut vaikeaa. En ole kertaakaan harkinnut keskeyttämistä tai katunut tänne lähtöäni. Toki sitä välillä miettii, miten olen hakeutunut tällaiseen tilanteeseen, mutta tunne on aina ohikiitävä. Jollain kummallisella tavalla uuden oppiminen ja omien rajojen ylittäminen vain ruokkii intoani ja onnellisuuttani. Samalla kuitenkin lista niistä asioista, joissa minun tulisi petrata pitenee. Päälimmäisimpänä mielessä tämän viikon jäljiltä ovat omien käsi- ja hartialihasten voima. Voiman puutteesta johtuen en saanut mm. kevyt kertasinkoa ladattua.

Kevyt kertasingosta päästäänkin soljuvasti uuteen aiheeseen. Toissapäiväinen ampumaleiri kiiluu yhä kirkkaana mielessä. Toteutimme siirtymisen leirialueelle polkupyörillä ja matkaan kului vain puolisen tuntia. Kilometrejä ei siis ollut montaa, mutta päällä oli niin painava lasti varusteita ja asetta, että siirtyminen tuntui urheilusuoritukselta. Ensimmäisenä päivänä opimme paljon sodan ajan viestintä- ja taisteluvälineistöstä, toisena päivänä pääsimme ampumaan ensimmäisen kerran kovilla panoksilla maalitauluun. Napakymppejä ei tullut, mutta ysejä muutamia. Olen niistä näin ensikertalaisena aika ylpeä, vaikka tulevissa ampumataitotesteissä pitää iskemien hajonta olla nykyistä pienempää.

Ensi viikon alussa koittaa jälleen uusi leiri uusine aihealueineen. Taidamme päästä vihdoin tetsaamaan! Toisin sanoin pääsemme syöksymään maahan taisteluliivi yllä ja ase kourassa. Ihan kuin mustelmia ei jo olisi riittävästi.. :D Mutta innolla odotan uusia fyysisiä haasteita ja pelkään hetkeä, jolloin oma kroppa sanoo riks, raks ja poks. Juuri tällä hetkellä olo on hieman flunssainen, joten pitää nyt ottaa varovaisesti. Movettajaa minusta ei saa tekemälläkään, mutta kyllä sinne veksiin minäkin raahaudun, jos kipeä olen. Huomatkaa, kuinka inttislangi on jo syöpynyt minuunkin. 

Eilen menin suoraan lomille päästyäni hierojalle ja kotona pitkään lämpimään suihkuun. Ilman henkilökohtaista huoltoa kehoni ei varmaan selviytyisi puolustusvoimien tarjoamasta arjesta. Nyt lähden puolestaan lauantaibrunssista nautiskelemaan ja toivottavasti puhumaan siellä paljon muitakin kuin inttijuttuja. Luonani saa muuten sitten vierailla siellä sotilaskodissa - lupaan, että munkki ja seura on hyvää. Jutut eivät välttämättä. Yksi ihana ystävä kävikin jo minua sotkussa moikkaamassa. Otti doggybagissä sieltä munkkeja matkaan.